Äidiksi ja äitinä Lontoossa: Osa 2/2 Hot

Petteri Spåra   September 16, 2013  
 
0.0 (0)
3707   0   0   0   0   0
Write Review

Pidin synnytyspaikan valinnan tahallaan auki niin pitkälle kuin mahdollista, koska halusin kuulostella omia tuntojani ja läheisten mielipiteitä parhaasta paikasta. Valinta tuli kuitenkin ajankohtaiseksi raskauden viimeisellä kolmanneksella, sillä ajattelin, etten olisi saanut lentää enää 30. raskausviikon jälkeen. Tästä tuli henkinen deadlineni Suomeen lähdölle.

Suomessa vai Englannissa?

Raskauteni sujui onneksi pääosin hyvin, ja lopun lähetessä olin enemmän huolestunut siitä, miten jaksaisin roikkua Suomessa vanhempieni nurkissa viimeisen kuukauden ennen synnytystä kuin siitä, millaista olisi synnyttää täällä Englannissa. Mieheni halusi säästää kahden viikon isyysvapaansa vauvan ensimmäisille viikoille ulko-olentona, ja koska toivoin luonnollista synnytystä, ei h-hetkeä voinut päättää etukäteen. Paras ystäväni Suomesta ilmoittautui kyllä vapaaehtoiseksi doulaksi, mutta päätin silti lopulta jäädä Englantiin, jotta saisimme mieheni kanssa kokea syntymän varmasti yhdessä perheenä.

Lopulta jouduin tekemään työmatkan vielä aivan raskauden loppumetreillä, eikä minulta kysytty mitään raskaustodistuksia, vaikka olin pyytänyt ne varmuuden vuoksi klinikaltani mukaan. Lentoyhtiöiden käytännöistä raskaana olevia matkustajia kohtaan jäi muutenkin sekava olo. Töiden painaminen viimeiseen asti taisi nostaa verenpainettani sen verran, että 39. viikon seurantakäynnillä minulle suositeltiin synnytyksen käynnistystä. Elin taas muutaman tunnin jännityksessä, sillä ilmeisesti näytteiden sekaantumisen takia minulla epäiltiin myös akuuttia raskausmyrkytystä, ja sairaalassa pyydettiin jo soittamaan mies mukaan synnytykseen. Lisäksi lääkärini ilmeisesti yliarvioi verenpaineeni ja sain hevosannoksen verenpainelääkettä sillä seurauksella, että paineeni putosivat hetkellisesti vaarallisen alas. Kirosin jo mielessäni päätöstä jäädä Lontooseen synnyttämään, sillä vaikka en lopulta joutunutkaan hätäsektioon, minun piti jäädä yöksi tarkkailuun, ja jostain syystä synnytysosastolle. Seinän takaa kuului koko yön supistustuskaisten äitien huutoa ja valitusta, mikä varmasti auttoi saamaan vereni taas kiertämään, mutta sai minut samalla ensimmäistä kertaa todella pelkäämään tulossa olevaa kokemusta.

Käynnistysjännitystä

Pääsin viimeisiksi raskauspäiviksi vielä onneksi kotiin, mutta minulle ilmoitettiin, että raskaus olisi hyvä käynnistää heti laskettuna aikana, vaikka verenpainetta tai muuta lääketieteellistä syytä ei olisikaan. Taistelin viimeiseen asti luonnollisen synnytyksen puolesta ja soitin myös Suomen kätilölleni kysyäkseni hänelle toista mielipidettä. Hän nauroi, että olin ensimmäinen häntä konsultoinut äiti, joka ei halua käynnistystä: Suomessa sitä ei ilmeisesti helpolla anneta muuta kuin terveydellisistä syistä, ja yliaikaiset odottajat soittelevat neuvolaan anoen käynnistyspillereitä. Suostuin sairaalani ehdotukseen käynnistyksestä laskettua päivää seuraavana aamuna.

En ollut miettinyt sairaalakassia tai muita käytännön asioita juuri ollenkaan, ja oloni niiden suhteen olikin hiukan epävarma viime hetken paniikkigooglailusta huolimatta. Englannissa kun ei Suomesta poiketen saa sairaalan puolesta oikeastaan mitään vaatteita tai tarvikkeita, vaan kaikki pitää tuoda mukanaan itse vaipoista ja potkupuvuista äidin terveyssiteisiin.

Pikakäynti Kingston Hospitalissa

Viimeisenä yönä ennen aamuksi varattua käynnistystä heräsin kotona koviin polttoihin. Mies totesi alkuun, että taisin vain uneksia synnytyksen alkavan, mutta hänkin huomasi kohta tosipaikan olevan käsillä. Sinnittelin pari tuntia ammeessa, mutta supistusten muututtua tiheiksi ja todella kivuliaiksi soitimme sairaalaan. Sieltä kysyttiin, ovatko lapsivedet menneet ja käskettiin odotella ”vielä muutama tunti” kotona. Itsestä tuntui siltä, etten voinut odottaa enää lainkaan, ja ajoimme sairaalaan. Onneksi. Pääsin melkein heti kätilön luo, ja hän totesi lapsen olevan jo hyvää vauhtia tulossa. Seuraavaksi minua kärrättiinkin jo synnytyssaliin, jossa ehdin vetäistä parit henkoset ilokaasua, ennen kuin pikkuinen tyttömme näki päivänvalon. Synnytyksessä avustava kätilö oli asiallinen, kertoi meille koko ajan, missä mennään ja ohjasi ensikertalaista hienosti ponnistusvaiheessa. Tilanteen helppous yllätti minut täysin ja olinkin kuulemma - varmasti ilokaasun avittamana - toistellut miehelleni, että tämähän on hauskaa! Synnyttäisin kyllä todellakin uudelleen tuhat kertaa mieluummin kuin kävisin poistattamassa vaikka loput viisaudenhampaani.

Olimme niin onnekkaita, ettei sitä oikein voi edes uskoa todeksi. Kätilö jätti meidät ihailemaan pientä vauvaa synnytyssaliin, ja koko sairaalan henkilökunta oli todella mukavaa ja luotettavan oloista. Söimme ensimmäisen perheaamiaisen, jonka jälkeen miehen piti lähteä kauppaan ostamaan vauvanvaatteita: kotoa mukaan pakkaamani potkupuvut olivat aivan liian suuria pienelle kurttunaamallemme! Olisin voinut lähteä kotiin vaikka heti, mutta meitä pyydettiin jäämään ensimmäiseksi yöksi tarkkailuun verenpaineeni takia. Jaoin huoneen osastolla neljän muun tuoreen äidin kanssa, ja vaikka soppemme oli erotettu toisistaan suojaverhoin, pitivät vaihtelevat itkut, tuhinat ja varmasti myös äitiyden adrenaliini minut hereillä melkein koko yön. Nauroinkin miehelleni, että olin väsyneempi yhden sairaalalepopäivän jälkeen kuin heti synnytyksestä päästyäni.

Uuteen arkeen

Kotona tuntui aluksi oudolta, että meitä oli nyt kolme. Englantilaisen järjestelmän mukaisesti kätilö kävi meillä ensimmäisten päivien aikana pari kertaa kotikäynnillä, ja siirsi sitten hoitovastuun paikalliselle terveyssisarten tiimille. Vierastin alun perin ajatusta kotikäynneistä ja haikailin Suomen neuvolakäyntien perään. Lopulta päädyin kuitenkin arvostamaan saamaamme kotipalvelua ja huolenpitoa, joka antoi meille mahdollisuuden opetella vanhemmuutta itse. Sairaalassa kukaan ei esimerkiksi näyttänyt vaipan laittoa tai imetystaktiikoita, mutta en niistä myöskään kysellyt, koska kaikki sujui hyvin ihan itsestään. Itselleni jäi sellainen olo, että opastusta ja apua olisi ollut saatavilla, jos olisimme sitä halunneet, mutta mitään ei tuputettu.

Sama käytäntö on jatkunut täällä ensimmäisen vuoden neuvolakäyntien suhteen: siinä missä suomalaiset ystäväni kuskaavat vauvojaan neuvolaan lähes kuukausittain ja stressaavat, jos lapsen paino on jäänyt 70g tavoitteesta, me olemme käyneet muutaman kerran punnituksessa ja ennen yksivuotiskontrollia vain kolmen kuukauden lääkärintarkastuksessa pakollisten rokotusten lisäksi. Kaikki on mennyt niin hyvin, etten voi kuin suositella odotusta ja äitiyttä Lontoossa. Eri asia on, olisivatko mietteeni samat, jos emme olisi olleet yhtä onnekkaita. Luottamukseni täkäläiseen hoitoon on kuitenkin vahva, ja jos saan synnyttää vielä uudelleen, teen sen ehdottomasti täällä - joko kotona tai sairaalassa.

User reviews

There are no user reviews for this listing.
Ratings (the higher the better)
Hyödyllisyys
Comments
Please enter the security code.
Powered by JReviews